Minkälaista tämä sitten on, tämä rakentaminen...

...tai siis rakennuttaminen. Muuttovalmis, helppo nakki? No, ihan tuolla asenteella ei onneksi lähdetty, vaan osattiin arvella että tekemistä riittää itsellekkin. Mutta entä nyt kun se arki alkaa iskea ihan oikeesti?

Ja täytyy kyllä myöntää että totutteluahan tämä on. Ja kun mikään ei ole tuttua, mitään et tiedä ja kaikki tieto pitää kaivaa tai kysyä. Lapset pitää hoitaa (mun) ja normityö hoitaa kans (miehen). Aikatalujuen järjestelyä, tavaroiden kilpailutusta, pankkiin soittelua, paperihommaa, sisustuksen suunnittelua, tontillakin pitää välillä jotain käydä tekemässä, ja yrittää miehen kanssa kommunikoida että kuka tekee ja mitä. Lisäksi siis se normiarki elää myös, laittaa ruokaa, ulkoilla, lorutella, leikkiä ja siivota (ja se parisuhde?). Ja sitten kun kaikki ei mene niin kuin itse haluaisi (ja toivoo että olisi sen ladon ruennut laittamaan pystyyn jonnekkin korpeen jossa saat itse päättä kaiken!). Yks tahtoo tätä ja toinen toista. Kikkelis kokkelis, mitäs läksit!

Mutta sitten taas, se omakotitalo ja omapiha (ja toivottavasti joskus aidatkin pihan ympärillä). Ihana yksitasoinen koti, keittiö, kodinhoitohuone, takka... Onhan se ihanaa! Ja uskon kyllä, että kaiken tämän vaivan arvoista. Mutta odotan kyllä kovasti sitä, että talotoimittaja ottaa homman haltuun (eli talopaketti saapuu) ja pääsee sitten katsomaan mitä milloinkin on saatu aikaan. Niin ja tietysti siivoamaan, lajittelemaan roskia ja tekemään lumihommia (mutta ne hommat nyt ainakin osaa tehdä!)

Niin ja vielä hatunnosto niille, jotka rakentavat itse! Respect!